Teksti: Pekka Pesonen
UKKI, HAETAAN KIRJA!
”Ukki, haetaan kirja!” on ensimmäinen huudahdus, kun Alma astuu mummon ja ukin ovesta sisään. Kirjapino odottaa lattialla, siihen on eri aikoina valittu ”sopivaa” luettavaa. Se osataan jo luettujen osalta myös ulkoa.
”Missä Maisa-kirja on?” kuului Alman tiukka kysymys vuosi sitten, kun ukki oli täysin uupunut lukemaan Alman innokkaasti avaamien luukkujen takaa: ”missä Maisa nyt onkaan?” ja ”kukahan on verhon takana?”. Ukki oli salaa piilottanut kirjan eräiden muiden monesti luettujen kanssa. Ja nehän piti etsiä ja panna takaisin hyllyyn. Seuraavalla kerralla epäluuloiset silmät napittivat ukkia valppaasti ja kysymysääni oli tiukka: ”Ethän ole pannut Maisa-kirjaa piiloon?”
Tällä hetkellä Alma tahtoo aloittaa kirjalla, joka opettaa aakkosia pienten tarinoiden avulla. Jo pari kuukautta riemu on ollut aina yhtä suuri, kun ensimmäisenä on oma ”Alman kirjain A”. Ja sen myötä on opittu jo monta muuta kirjainta. ”Ihan ihmeen hyvin tuohon ikään”, arvioi tyytyväinen ukki, joka oli jo päättänyt pitää kasvattavat kirjat loitolla ja keskittyä vain jännittäviin ja mielikuvitusta kiihdyttäviin tarinoihin - niihin, jotka on ”tarkoitettu 1 – 100 –vuotiaille lukijoille”. (Tällaista ohjeistusta vaati mummon ja ukin hyvä ystävä, kirjailija Kaarina Helakisa aina, kun häntä pyydettiin määrittämään kirjojensa lukijoiden kohdeikä.)
Mutta: kun olimme ehtineet Alman kirjaimesta aina ööhön asti ja mietimme ö-kirjaimelle uusia sanoja, minä esitin rohkeasti, että sehän on ”öhöön” kirjain. Odotin naurun suloista kiherrystä, mutta sain tiukan tuijotuksen ja kysymyksen: ”Mikä se on?” - ja heti vastauksen: ”Eihän se ole mikään!”
KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?
Yksi huikempia kokemuksia on ollut yhdessä luettu Tove Janssonin ”Kuinkas sitten kävikään?”. Alma oli silloin juuri täyttänyt kaksi. Siihen aikaan hän vaati luettavaksi vain ja ainoastaan samaa kirjaa. Mitkään houkuttelut tai maanittelut eivät johtaneet kirjan vaihtoon. Sen kätkeminen pinossa alemmaksi ei auttanut mitään. Sen löytäminen oli joka kerta yhtä suuri riemu. Sen kanssa kiivettiin nojatuoliin, istuttiin sylikkäin ja sytytettiin valo. Sitten huokaistiin ja luotiin toisiimme lempeä rakastava katse: lukija alkoi lukea, ja Alma alkoi avustaa ja kommentoida.
Sivulta toiselle edettiin siten, että Alma tarttui pienin sormin pieneen reikään, josta näkyi palanen seuraavasta aukeamasta. Tuossa muumi, kädessä maitokannu, siitä aloitettiin. Tien päällä oltiin, eteenpäin matkattiin, uudet ihmeet ja hurjat kauhut koettiin. ”Mutta kuinkas sitten kävikään?” – aina, jokaisella lukukerralla löytyi uutta, ja mikä tärkeintä, jo tutkittu sai uusia sävyjä, saattoipa se muuttua ihan uudeksikin. Ja sivunkääntöreikään tarttumisen hetkellä käsi tärisi aina.
Lopussa kauhut voitettiin ja päästiin muumimamman luo. Maito oli matkalla muuttunut piimäksi ja muumimamma päätti, että nyt juodaankin mehua. Mutta Alma ei tuolloin tiennyt mitään parempaa juomaa kuin piimä, ja siksipä maidon muuttuminen piimäksi oli viimeisen sivun suurin riemu. Onnellinen ja turvallinen loppu alkoikin olla vähän tylsä, useimmiten kirja pantiin kiinni piimähuipennuksen jälkeen.
Mutta: takakannessa oli pieni reikä, siihen täytyi sittenkin tarttua ja avata kirja takaapäin. Ja – kuinkas sitten kävikään?
EIHÄN SE NOIN OLE!
Juuri nyt Alman suosikkikirja on Martti Haavion kertoma ja Helga Sjöstedtin kuvittama ”Pullapoika”. Sitä on luettu aiemminkin, mutta suosikki siitä on tullut ilmeisesti siksi, että lukemisesta on tullut uudenlaista yhteistyötä, jota voisi sanoa hienosti performanssiksi. Haavion kieli on upeata. Se käyttää hyväkseen kansanrunon tehokasta toistoa. Maailmalle lähtenyt pullapoika kohtaa erilaisia eläimiä, jotka uhkaavat ”nyt minä sinut syön!” ja reagoivat toistuvaan vastaukseen ”älä syö” kertaamalla ”syönpä, syönpä, miksi en söisi”. Pullapoikaa onnistaa ja hän voi huutaa: ”Pääsinpäs Jänö-Pupua/Repo-Kettua/Susi-Hukkaa/Nalle-Karhua karkuun!” Sitten vastaan tulevat perhonen, ampiainen ja kyyhkynen, jotka lennättävät Pullapojan hänet leiponeen Hilkan luokse.
Teksti on tehokasta, helppoa, kaunista ja ennen muuta rytmikästä. Niinpä etenemme vuoroluvulla, nyt jo rooleja vaihdellen. Minä pysäytän lukemisen välillä, Alma jatkaa, pysäyttää, ja minä taas jatkan. Eläydymme tekstiin ja otamme mukaan äänenkäytön kaikki korkeudet ja vivahteet. Mutta sen on tapahduttava oikein. Kerran päätin kokeilla karhun kohdalla kimittävää ääntä. Hämmästyksestä ymmyrkäiset silmät alkoivat tuijottaa minua: ”Eihän se noin ole!” Eli: tulkinnan mahdollisuudet ovat monet, mutta niiden on lähdettävä tekstistä. Tätä yksinkertaista perusajatusta olen vuosikymmenten ajan yrittänyt opettajana tolkuttaa eri aikojen opiskelijoille. Mutta minulla itselläni ei ole koskaan ollut näin hyvää ja vakuuttavaa opettajaa!
UKKI, PYYHI SÄ AINA MUN KYYNELEET!
Pienen lukijan kanssa oppii koko ajan uutta siitä, miten lukuhetkessä voi käyttää tunteiden koko rekisteriä. Hänen kanssaan oppii paljon myös eläytymisestä, fyysisen kokemisen ja kosketuksen merkityksestä. Lukemisessa ja luetun kokemisessa piilevät loputtomat mahdollisuudet. Pienen lukukumppanin tarkat kommentit saattavat myös arjen tavallisissa tilanteissa saada yllättäen voiman, joka syventää uudella tavalla niiden merkityksen. Ihan samalla tavoin kuin kirjan teksti, tai paljon voimakkaamminkin.
Työnsin joulukuisessa viimassa ja sateessa Almaa rattaissa Tervasaaren kannaksella. Säästä huolimatta olimme menossa keinumaan ja liukumäkeen. Tuuli kävi silmiin ja sai ne valumaan vettä. ”Ukki, silmissä on kyyneleitä. Pyyhi ne!” Alma pyysi. Minä tein sen. Hetken kuluttua pieni pää kääntyi taas: ”Ukki, pyyhi sä aina mun kyyneleet.” Kunpa voisinkin.
Pekka Pesonen on Alman ja Erik-vauvan ukki sekä venäläisen kirjallisuuden eläkkeellä oleva professori.